28.2.2026 Uuden Musiikin Kilpailussa (UMK) yleisöäänestyksen alkaessa juontajapari Sami Sykkö ja Jorma Uotinen summasivat kilpaijoiden lavaesitykset hauskoilla miimikoinneilla. Kukin esitys sai esittelykseen oman lyhyen kehollisen eleensä, toiseksi viimeinen sai mukaan lavasteeksi pienen lasiruudun, mutta viimeinen erottui ja huipensi nimien luvun sillä, että juontajat tempaisivat esiin pyroteknisen liekinheittimen ja suhauttivat liekkipilven ylleen. Ele oli tosiaan tapahtuman arvolle sopiva lähtölaukaus äänestykseen, mutta yhden kilpailijan erottuminen myös alleviivasi UMK:sta hiljaisesti jaetun tiedon: kaikki tiesivät valmiiksi, mikä kilpailijoista tulisi voittamaan.
*C. Thi Nguyen. Pelien Filosofia: Toimijuus Taiteena. 2023.
Kilpailu ei siis oikeastaan ollut kilpailu, vaan yhteinen leikki. Samaa on pitkään muistutettu koko Euroviisujen merkityksestä: ei musiikkitapahtumaa oikeasti ole tarkoitus voittaa hinnalla millä hyvänsä. Euroviisut eivät parane sillä, että niiden voittaja yltää jollakin mitalla muita paremmaksi. Tapahtuman tarkoitus on tapahtuma itsessään omassa tapahtumisessaan. Voittajan hiljainen tietäminen ei haittaa tapahtumista, mutta sen ääneen sanominen ei ole leikin tyylin mukaista.
UMK olikin siis hauska näin katsot Euroviisuja -opastus! Viisuleikin hengen paljastava leikin leikki. Muistutus ja esimerkki tapahtuman luonteesta ja merkityksestä.
Kilpailun leikkiminen voi tosin tuntua väärältä, koska valloillaan oleva uusliberalistinen maailmankatsomus ottaa kilpailun haudanvakavasti. Kilpailu on sakramentti, jolla nykymaailma erottaa oikean väärästä, ja siitä on leikki kaukana.
Kun Apetit Oyj:n pakastepitsojen valmistuksen lopettamisesta ikävine taloudellisine seurauksineen vastikään uutisoitiin, uutista kommentoitiin laajalti ajatuksella ”jos ei ole tarpeeksi hyvä pärjätäkseen, kuuluukin lopettaa”.
Se, että häviäjän kuuluukin hävitä on kilpailulla oikeuttamista, moraalinen käsien pesu, kuten onnettomuuksia usein seuraavat kysymykset: Oliko turvavyö päällä? Oliko kypärä päässä? Oliko alkoholilla osuutta asiaan? Jos onnettomuuteen liittyy laiminlyönti, sen kuuluikin käydä.
Uusliberalismi oikeuttaa selviämisen kautta. Kaiken kuuluu olla pudotuspeliä ja tuolileikkiä, jotta oikeassa oleva voittaja ja väärässä olevat häviäjät saadaan selville. Kilpailu vaatii osallistumista, mukana leikkimistä ja ”pöhinää”, sillä voittajan ja häviäjän tekeminen vaatii voiton yhteisen tunnustamisen. Ja kun oikeus lopulta selviää voittajan tunnustamisen kautta, voittaminen oikeuttaa kaiken voittamiseen johtaneen. Kannattiko resursseja käyttää, vaivoja uhrata ja vanhasta luopua? Kaikki oli tarpeellista voittajan löytymiseksi!
Toisin sanoen valloillaan oleva yhteinen moraalinen ohje toteutuu tosi-tv:stäkin tutuissa battle royale -henkisissä karsintapeleissä. Kaikki menee oikein, kunhan kilpaillaan ja häviäjät tippuvat yksi kerrallaan. Kilpailuun osallistumatta oleminen on väärin, koska silloin evää kaikilta mahdollisen häviäjän tai voittajan löytymisen ja pitää pilkkanaan muiden vaivoja ja arvoja.
Kärpästen herra -romaanissa joukko autiosaarelle haaksirikkoutuneita lapsia elää luonnon helmassa, esittäen ajatusleikin siitä, mikä olisi ihmisen luonnollinen luonne ilman yhteiskunnan ohjausta. Eikä aikaakaan, kun lapset karsivat joukostaan voittajat ja häviäjät, ja ryhmittyvät voittajien johdolla hyökkäämään häviäjien kimppuun. Kuten Rutger Bregman Hyvä historia -kirjassaan, minäkään en jaksa uskoa, että vastaava tilanne etenisi romaanin kuvaamalla tavalla, mutta vallitsevista arvoista ja niiden kritiikistä tarina kertoo suoraan: häviäjä on vihollinen, joka ansaitsee hävitessään häviäjän kohtalon.
Kilpailun toteuttamaan kohtalon oikeutukseen perustuu myös työnhaku ja sen edistykseen tarkoitettu aktiivimalli. Mitä suurempi joukko osallistuu kilpailuun, sitä suurempi joukko tunnustaa sanattomalla sopimuksella voittajan voittaneen ja häviäjien hävinneen. Kilpailussa kaikkien ei kuulukaan pärjätä, joten osattomat häviäjät vain todistavat järjestelmän toiminnan ja lopputuloksen oikeuden. Osallistumattomuus kyseenalaistaisi lopputuloksen oikeuden, joten aktiivimallilla sanaton sopimus on valmiiksi allekirjoitettu ja kilpailu saadaan kilpailtua vaikka sitä täytyisikin leikkiä. Työnhaku ja Euroviisut ovat siis leikkejä, joissa toistetaan Kärpästen herran kuvailema luonnollisuuteen verhoiltu rituaali voittajan valinnan oikeutukseksi.
Tyytymättömiä voi lohduttaa, että yhteiset arvot ja niitä toteuttavat rituaalit ovat jatkuvassa muutoksessa. Niistä on aina hyvä olla tietoinen, sillä siten niiden kanssa voi pyrkiä pärjäämään. Jos kilpailu kerran vaaditaan, sellaisen voi aina järjestää! Koska kilpailuksi kehystetyn asian voittaminen oikeuttaa tällä hetkellä lähes mitä vain, kuka tahansa voi oikeuttaa mitä tahansa esittämällä asiansa hävinneistä erottuvaksi voittajaksi: ”Syön koko pitsan, koska Afrikassa nähdään nälkää.”, ”Juon koko pullon, enhän sentään käytä huumeita.”, ”Otan tarjouksen vastaan, kommunismia kokeiltiin jo.”
Kilpailulla oikeutus on myös helppo kyseenalaistaa, sillä sitä perustellaan luonnollisuudella, kuten viidakon lailla ”syö, tai tule syödyksi” ja evoluution jalostavalla vaikutuksella. Mutta samalla kilpailu on alusta loppuun ihmisen keksintö, ansio ja kunnia! Muut eliöt eivät osaisi kilpailla omaksi parhaakseen, jos ei ihminen tarkastelisi niitä kilpailun kehyksellä, ja auttaisi niitä jalostumaan. Ilman ihmistä olisi vain luonnon villiä kaaosta. Jos luonto jalostuisi luonnollisesti, kilpailua ei tarvittaisi.
Toinen jalka, jolla oikeutus seisoo, on voittajan paremmuus. Mutta karsiiko kilpailu tosiaan jyvät akanoista? Osaammeko tehdä niin hyviä kilpailuja, että tiedämme niiden erottelevan tarkalleen sen, mitä hyvä on? Jos voittaja on onnekas, seulomme onnekkaita, ja kuinka se on parempi kuin lähtötilanne? Jos voittaja on suosittu/taitava/vahva/viisas, seulomme sitä, mutta eivätkö kilpailijat olleet suosittuja/taitavia/vahvoja/viisaita ennen kilpailua? Ja jos voittaja saadaan erotettua häviäjistä suurin kustannuksin, kilpailun jälkeen kaikki ovat köyhempiä ja kipeämpiä kuin kilpailua ennen.
Kilpailun arvo on siis kilpailussa itsessään, ei sen voittamisessa tai voittajassa!
